Agatha

Agatha on tamma, jonka käytös riippuu hyvinkin paljon sitä käsittelevästä ihmisestä. Vieraille ihmisille se esittäytyy hieman kärttyisän näköisenä ja luimivana ponina, kun taas tuttuja ihmisiä se voi ravata tarhan portille vastaan ja toimii kuin ajatuksen voimalla. Myös muista hevosista Agatha pysyy mielellään vähän etäällä, poikkeuksena tamman paras kaveri Vallhall Eleanor, johon se on aivan kasvanut kiinni. Jos tamman erottaa pitkäksi aikaa tästä kaverista, on luvassa varmasti jonkin verran kiukuttelua!

Karsinassa tai käytävällä Agatha kannattaa pitää kiinni, oli käsittelijä kuka tahansa. Syynä kiinni pitosuositukseen on se, että tuttuja ihmisiä Agatha tykkää pökkiä ja nuuhkia rapsutusten ja herkkujen toivossa. Vieraan ihmisen laittaessa tammaa, se taas esittelee hampaitaan enemmän kuin mielellään ja tepastelee hieman sinne tänne jos naru vain sallii. Ajoittaisesta uhkaavuudesta huolimatta toistaiseksi Agatha ei kuitenkaan ole ketään purrut.

Muuten Agathan voi harjata huoletta läpi ihan riuskoilla otteilla, mutta tammoille tyypillisesti mahaan ei saisi koskea ja tututkin ihmiset saavat ajoittain ihastella vuonomuorin hammasrivistöä. Kumma kyllä satula ja satulavyö eivät kuitenkaan edes vyön kiristysvaiheessa harmita tammaa niin paljon. Myöskään suitset kuolaimineen ovat Agathalle ihan ok.

Vaikka Agathan päälaji on valjakkoajo, ratsastetaan sillä aina ajoittain. Ratsuna Agatha on joskus vähän laiskuri. Jos on mahdollisuus oikaista vähän, Agahta käyttää tilaisuuden varmasti hyödykseen. Pienen vuonotamman askeleet ovat aivan taivaalliset istua harjotusravissakin, ja tallin työntekijät tykkäävätkin treenata Agahtalla usein ilman satulaa. Fiksuna tammana nimittäin se hoksaa myös pysähtyä samantien, jos ratsastaja sattuukin luisumaan alas selästä.

Esteitäkin Agathalla hypätään, eikä se ole lainkaan hassumpi esteratsuna. Esteradalla intoa kyllä riittäisi, mutta kapasiteetti loppuu 70cm rataan ja yksittäisenäkin isommat ovat vaikeita, vaikka tamma kyllä niistäkin yrittää päästä yli jos ratsastaja vain käskee. Jos ratsastaja kuitenkin alkaa tamman maksimikorkeutta hypätessä yhtään epäröidä, lyö Agathakin jarrut pohjaan.

Valjakkokärryjen edessä Agatha on parhaimmillaan! Agatha on erittäin kuuliainen varsinkin ääniavuille. Koulukokeessa kuuliainen ponitamma on erittäin hyvä, se aivan toista maata kuin ratsastaessa ja tekee kaiken täsmällisesti oikomatta yhtään missään. Myös tarkkuudessa pieni tamma kääntyy hyvin ja vauhtiakin on, välillä vähän liikaakin mutta maratonilla tästä energisyydestä on vain hyötyä! Maratonilla Agathan vahvuus on myös sen varmuus, ihan sama mitä häkkyröitä tai vettä edessä on, sinne mennään jos käsketään.

Maastossa Agatha on yksin tai Eleanorin kanssa maastoillessa varsin rauhallinen eikä säiky mitään. Isommassa hevosryhmässä virtaa taas riittäisi ja poni lähtee mielellään kilpailemaan muiden kanssa.

Eläinlääkäri ja kengittäjä ovat Agathan pahimmat viholliset aivan ehdottomasti! On täysin turha toivo, että ponitamman hampaita saisi raspattua ilman rauhoitusta. Rokotteen onneksi tammalle saa laitettua ja muuten lääkäriä ei ole juurikaan Agathaa varten kutsua. Kengittäessä Agatha on kärsimätön, se ei millään malttaisi pitää kavioitaan ylhäällä ja jos jalka pidetään ylhäällä hienovaraisesta nyinnästä huolimatta, alkaa hillitön kaviolla viuhdonta kunnes jalasta päästetään irti. Onneksi pitkällisen etsinnän jälkeen olemme löytäneet tammalle oman, kärsivällisen kenkääjän mutta kyllä sitä tulikin haettua!

Agathan isä Askersundin elämä alkoi hieman dramaattisesti, kun pieni orivarsa jouduttiin erottamaan jo muutaman tunnin ikäisenä varsaansa kohtaan agressiivisesta emästään. Ihmisten hoidettavaksi jääneestä ponivarsasta kasvoikin varsin ihmisrakas ja kiltti, 142cm korkea ori. Askeriksi kutsuttu ori kilpaili kasvattajansa kanssa ensimmäiset kilpailuvuotensa valjakkoajossa, menestyen kohtalaisesti. Orin ollessa 9-vuotias, sen omistaja joutui laittamaan ponin myyntiin rahallisten vaikeuksien vuoksi ja parin päivän päästä Asker olikin myyty jo uuteen kotiin. Uudessa kodissaan Asker toimi koko 5 henkisen perheen yleisponina, perheen aikuiset jatkoivat orilla valjakkoajossa kilpailemista ja perheen 3 lasta kilpailivat ponivuosiensa päättymisiin asti sen kanssa este- ja kouluratsastuksessa hyvinkin menestyksekkäästi. Lasten ponivuosien loputtua perheeseen ostettiin kilpahevoset ja jo ikääntyneen Askerin oli aika siirtyä siitoskäyttöön. Ori viettikin muutaman kesän maineikkaan vuonohevossiittolan laitumilla astuen yhteensä n. 40 tammaa, minkä jälkeen se palasi taas takaisin pienelle kotitallilleen, jossa se viettää yhä leppoisia eläkepäiviä.

Isän isä Gällivare ei oikeastaan ikinä elämänsä aikana päässyt varsinaisten töiden makuun. 145cm korkeassa Gällivaressa ei ollut mitään mikä työskentelyn olisi estänyt, paitsi että kasvattajansa joka myös omisti ponin, mielestä se oli aivan liian hieno oikeaan käyttöön. Ja olihan Gällivare todella komea, oikea rakennekukkanen, suorastaan täydellinen vuonohevonen rakenteellisesti ja liikkeetkin orilla olivat varsin laadukkaat. Luonteensa puolesta se taas jakoi ihmisten mielipiteitä, niiden jotka vain katselivat oria laitumella, arvostelivat tai esittivät sitä näyttelyissä, mielestä myös orin luonne oli priimaa kun taas niiden, jotka silloin tällöin kapusivat orin selkään, mielestä se oli oikea oikutteleva pässi joka pukitteli ja säntäili sinne tänne kunnes ratsastaja tippui tai poni väsyi. Niin tai näin, orin rakenteesta ja näyttelytuloksista hullaantuneita tammanomistajia riitti ja Gällivare ehtikin astua 60 tammaa, ennen kuin se kuoli 21-vuotiaana.

Isän emä Grimdal Lillianne oli 139cm korkea, hieman raukka ponitamma. Lillianne hankittiin 7 vuoden ikäisenä teini-ikää lähestyvän Agda-tytön ensiponiksi, mikä oli sikäli huono juttu, että ennen Agdalle päätymistä superkiltti Lillianne oli viettänyt suurimman osan elämästään tallin perimmäiseen nurkkakarsinaan unohdettuna. Mutta koska poni oli halpa ja ihan hauskan näköinen Agdan hevosista mitään tietämättömien vanhempien mielestä, se ostettiin tytölle. Oli Lilliannen selässä sentään kasvattajankin luona kerran tai pari käväisty, mutta ei poni juuri mitään osannut ja ratsastuskoulun, johon Lillianne muutti yksityiseksi, osaavammat tytöt yrittivät sitä sitten opettaa. No, eihän se siitä juuri paremmaksi muuttunut. Muutaman vuoden ajan Agda opetteli Liliannen kanssa ihan perusjuttuja, kunnes tyttö keksi haluta alkaa kilpailla ja siihenhän tarvittiin uusi parempi poni! No, mitäpä vanhemmat eivät lapsensa eteen tekisi ja niin Lillianne laitettiin myyntiin. Lopulta ponitamma päätyi Anika-nimiselle nuorelle aikuiselle joka haaveili aloittavansa Lilliannen kanssa oman vuonohevoskasvatuksen. Pettymys oli kuitenkin suuri, kun ensimmäisen varsansa varsonut Lillianne osoittautui todella agressiiviseksi omaa varsaansa kohtaan. Kun poni ei sopinutkaan Anikan suunnitelmiin, päätti hän lopettaa vasta 11-vuotiaan ponin kiertoon laittamisen sijaan.

Emä Kråkboet Älva periytti selvästikin hivenen happamasta luonteestaan varsoilleen, tai ainakin Agathalle. Tamman kärttyisän luonteen tuomia haasteita tasoitti kuitenkin se, että ponitamma oli aivan täydellinen ajettava. Älva toimikin suurimman osan elämästään tallilla, jossa järjestettiinkin ratsastustuntien sijaan ajotunteja! Erityisen rakastettu hevonen se ei sielläkään kuitenkaan ollut maastakäsiteltävyytensä vuoksi, mutta koska aina joku innostui lähtemään ponilla kilpailuihin ja puhumaan vielä jonkun groomiksikin, sekä tulemaan vielä takaisin ruusukkeen kanssa, ei Älvan myymistä edes harkittu. 14-vuotta elämästään tamman kanssa keskityttiinkin täysillä valjakkoajon treenaamiseen ja siinä kilpailemiseen, eikä varsottaminen tullut kenellekään edes mieleen. Vanhetessaan Älvan luonne kuitenkin happamoitui happamoitumistaan ja poni oli lopulta silminnähden kyllästynyt ainaiseen veren maku suussa treenaamiseen ja kilpailemiseen. Julkisesti tamma ei koskaan tullut myyntiin, mutta kun yksi tallin pitkäaikaisista asiakkaista tuli ehdottaneeksi, että Älva voisi lähteä viettämään leppoisampaa harrasteponin elämää hänen luokseen, ei kauppahinta osaavasta valjakkoponista ollut edes korkea. Kun ponitamma pääsi pois koulusta jossa oli lähes jatkuva hälinä, muuttui tamma heti hieman paremmaksi käsitellä. Ajan ja kentällä treenaamisen leppoisiin maastoajeluihin vaihtamisen myötä tamman luonne pehmeni entisestään. Haliponia Älvasta ei kuitenkaan koskaan ehtinyt tulla, mutta sen verran kivempi kuitenkin, että sen omistaja uskalsi tammalla kaksi varsaa teettää.

Emän isä Vardø Eifinn oli Pohjois-Ruotsalainen hieno ori, joka jäi kuitenkin vuonohevospiireissä melko tuntemattomaksi valtaosan kilpailuissa ollessa liian kaukana. Luonteeltaan 141cm korkea Eifinn oli hyvällä tavalla säpäkkä. Nuori ori oli mukavan tuntuinen ajaa sekä ratsastaa ja oria kiikutettiinkin kaikkiin mahdollisiin kilpailuihin, joita lähiseuduilla pidettiin. Ikävä kyllä, pohjoisessa hevostapahtumia oli kuitenkin vähän, eikä sen omistajalla ollut varaa eikä halua kuljettaa hevosta pitkiä matkoja etelämpään kilpailemaan tai antaa sitä kenenkään muunkaan kisattavaksi. Niinpä Eifinn sai jo nuorena tulla siitoskäyttöön ja se astuikin lähes 15 tammaa, joista kuitenkin vain 8 varsoi. Johtuiko tiineeksi tulemattomuus sitten orista, vai tammoista, sitä ei kukaan viitsinyt selvittää, vaan ponin kasvattaja päätyi ruunaamaan Eifinnin ja myi sen ratsastuskoululle, jossa se työskentelikin pidettynä tuntiratsuna koko 23 vuotisen elämänsä.

Emän emä Ingefära oli odotettu varsa huippusuvusta. Tästä ponista piti tulla tulevaisuuden valjakkotähti, vaan toisin kävi. Jo nuorena, 3-vuotiaana Ingefära päätettiin astuttaa kouluttamisen aloittamisen sijaan. Kasvattaja tahtoi varmistaa, ettei Ingefäran suku katoaisi sukutauluista vaikka Ingefära kuolisi äkillisesti nuorena. Nuori poni varsoikin 4-vuotis kesänään hienon pienen vuonovarsan ja oli kerrassaan loistava emä. Säännöllistä liikuntaa oikeastaan koko elämänsä ajan vailla ollut poni oli tietenkin tasaisella laitumella olemisen ja varsomisen jäljeltä lihakseton, jolloin sen ahne kasvattaja sai päähänsä, että ponille voitaisi taikoa lihaksistoa samalla kun se odottaisi toista varsaa! No, näin tehtiin ja 5-vuotiaana Ingefäralla oli jo kaksi jälkeläistä. Koska ponitammalle oli todella saatu viimeisimmän tiineyden aikana jo hieman lihasta, päätettiin ponille laittaa suorilta käsin ensimmäistä kertaa ikinä valjakkokärryt perään heti kun varsa oli vieroitettu. Koska Ingefära muuten käyttäytyi niin hyvin, valjakkokärryjen laitto tuskin olisi mikään iso juttu! No, ei tosiaan ollutkaan, vaan kiltti poni antoi kiinnittää kärryt varsin kiltisti. Liikkeelle lähdössä kuitenkin poni, joka ei tietenkään ollut tottunut kärryjen ääneen, säikähti kärryjen kolinaa, hyppäsi pystyyn ja kaatui selälleen. Kasvattajan pahin pelko kävi toteen ja nuori Ingefära oli pakko lopettaa ennen kuin sen koko valjakkoura ehti todella käyntiin.

t. Annieke Ree (s. 18.02.2020)
o. Steingrimur Ree (s. 10.04.2022)
o/t. varsan nimi (s.00.00.0000)

09.04.2016
Hohhoijaa, Eleanorin saapumisesta huolimatta mietin ajoittain oliko Agathan ostamisessa jalostuskäyttöön mitään järkeä. Vaikka tamma rauhoittuikin saatuaan parhaan kaverinsa samalle tallille, sen käytös kengityksessä, eläinlääkärin tai vieraan ihmisen kanssa ei ole muuttunut juuri mihinkään.

Tänään harmaita hiuksia aiheutti Agathan kengitettävyys. Tamma oli nimittäin onnistunut jotenkin irrottamaan kengän toisesta takasestaan, tietenkin juuri tamman vakiokengittäjän lähdettyä matkalle! Noh, kengän irrottua siististi mietin vain peruvani kilpailut joihin olin sen kanssa ilmoittautunut ja keventäväni treenejä sen kanssa, tarkkaillen tietenkin kokoajan askelten puhtautta.

Tallillamme pitkää harjoittelujaksoa suorittava Jimmy oli kuitenkin toista mieltä asiasta ja tarjoutui lyömään siistissä kunnossa olevan kengän takaisin jalkaan. Olin kyllä varoitellut nuorta miestä tamman hankaluudesta, mutta Jimmy vakuutti pystyvänsä yhteistyöhön tamman kanssa. Hetken mietittyäni totesin nuoren olleen toistaiseksi aina kengittäessään varsin rauhallinen ja suostuin tuon ehdotukseen.

Tallilla juuri sopivasti käynnillä oleva yksi vakiokengittäjistämme, Timo ei suostunut enää Agathaa kengittämään mutta lupautui seuraamaan Jimmyn työskentelyä. Aluksi Agatha vaikuttikin yllättävän rauhalliselta Jimmyn käsittelyssä, mutta nuoren miehen ollessa juuri aikeissa naputella kenkä kiinni, alkoi rimpuilu. Aluksi Agatha nyki takastaan ihan vain pienesti, mutta kun kaviosta ei päästetty irti, jalan liike suureni ja muuttui huomattavasti kiukkuisemmaksi.

Lopulta Jimmyn oli pakko luovuttaa ja päästää tamman jalasta irti, mutta hän teki sen varsin huonoon aikaan ja sai vielä kiukkuisen ponitamman kavion takareiteensä. Tämän tapahtuman jälkeen olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että odottaisimme Agathan vakiokengittäjän saapumista. Veimme siis yhä happamalta näyttävän ponin takaisin karsinaan ja lähdimme varmuuden vuoksi kuvauttamaan nuoren kengittäjäopiskelijamme jalan. Onneksi selvisimme säikähdyksellä, eikä Jimmy saanut osumasta muuta kuin turvotuksen ja valtavan mustelman aiheuttaman sairasloman.

Voi tätä ilon päivää! Viimeinkin tajusimme mistä Agathan levottomuus on johtunut. Tänään tallillemme nimittäin muutti uusi vuonohevostamma Valhall Eleanor, joka myöskin saapui Alegresta. Agatha sattui olemaan juuri sopivasti ulkona tarhailemassa, kun uusi vuonohevosemme peruutti ulos trailerista, saaden Agathan hirnumaan hullunlailla. Hyvä, ettei tamma rynnännyt tarhan aidasta läpi nähdessään Eleanorin. Myös Eleanor näytti tunnistavan Agathan ja hetken tammat saivatkin ihan vain katsella toisiaan, ennen kuin veimme uuden tulokkaan talliin.

Eleanorin kadottua tallin uumeniin, Agatha jäi tarhaan yllättävän rauhallisena mutta selkeästi tyytyväisenä ilmeisesti vanhan ystävänsä kohtaamisesta. Hienoa, nyt ei enää tarvitse miettiä mikä tammaa vaivaa. Eleanorin hankkiessamme saimme näköjään kaksi kärpästä yhdellä iskulla: uuden asukkaan ja uuden, toivottavasti helpommin käsiteltävän Agathan.

Agatha on nyt asunut Breawassa jo jonkin aikaa, mutta toisin kuin toivoimme, tamma ei ole rauhoittunut sellaiseksi, mitä se oli Alegressa käydessämme. Tamman kanssa on noudatettu samaa rutiinia päivästä toiseen, mutta se on edelleen varsin hermostuneen oloinen. Toiset lajitoveritkaan eivät auta, vaan tamma on ärhennellyt kaikille tarhakaveriehdokkailleen niin, että olemme joutuneet tarhaamaan sen nyt yksin.

Syytä Agathan käytökseen on yritetty etsiä hierojan ja eläinlääkärinkin avulla, mutta mitään ei ole löytynyt. Lääkärin mukaan tamma on täysin terve, eikä hierojakaan löytänyt ponin kokonaan läpikäytyään mitään lihasjumituksia.

Alamme olla jo hieman epätoivoisia. Eihän tamma nytkään mahdoton lihansyöjäponi ole, ei ollenkaan, ainoa ongelma on ponin levottomuus. Nyt mietimmekin, onko Agathasta kuitenkaan siitostammaksi, jota siitä kaavailimme. Koska sillä ei ole aiempia jälkeläisiä, emme voi tietää, miten jo normaalioloissa hermostunut hevonen suhtautuisi varsaan.

Muutama päivä sitten Tuontikeskus Alegresta ostettu vuonohevostamma Agantha saapui tänään Breawaan. Alegressa Aganthaan tutustuessamme olimme saaneet ponista tammamaisen, mutta kuitenkin rauhallisen vaikutelman. Tänään tuo kuva oli vain muisto.

Heti hevostrailerin ajaessa Breawan pihaan, kuulin Aganthan kimeän hirnunnan. Avatessamme yhdessä *lumienkuli*n kanssa trailerin takaluukkua, tamma alkoi selvästi käydä malttamattömaksi. Se kuopi lattiaa jatkuvasti ja yritti peruuttaa pois, vaikka takapuomi oli vielä kiinni. Kun puomi sitten avattiin ja Agantha otettiin irti, tamma peruutti varsin vauhdikkaasti ulos ja melkein tipahti lastaussillalta.

Tamman päästyä ulos, alkoi jälleen hirnunta. Yrittipä poni pystyynkin hypähdellä. Ja tämänkö piti olla kokenut valjakkohevonen? Agantha vaikutti todella jännittyneeltä. *lumienkuli*n mukaan se oli ollut hieman hermostuneen tuntuinen jo ennen liikkeelle lähtemistä ja tamman traileriin saamisessa olikin kulunut aikaa. Ei kuulostanut erityisen lupaavalta, mutta olimme jo tehneet kauppakirjat, joten pakko oli poni ottaa.

Agantha talutettiin sille varattuun ponikarsinaan, jonne olimme kasanneet sille jo keon heinää. Irti päästyään poni ei kuitenkaan ollut kiinnostunut ruuasta, vaan jäi pyörimään ja hirnumaan ympäri karsinaansa. Huoh, toivottavasti ponin jännittyneisyys katoaisi sen kotiutuessa talliin.

09.02.2015
Kävimme tänään Tuontikeskus Alegressa, katsomassa myytäviä hevosia. Olemme ostaneet Alegresta aiemminkin useita laadukkaita hevosia ja nykyään käymme kyseisessä paikassa katsomassa hevostarjontaa, vaikkemme olisi hakemassa mitään tietyn laista hevosta.

Alegressa kierrellessämmen kaksi tarhaavaa vuonohevostammaa kiinnittivät huomiomme. Kuultuamme hieman tammojen taustoista, päädyimme kokeilemaan kumpaakin. Sekä pienempi Agatha, että hieman isompi Valhall Eleanor olivat valjakkopainotteisia ja pitihän tammat päästä koeajamaan! Tammoista myös nuorempi Agatha oli kovin kiinnostunut puuhistamme, kun laitoimme sitä kuntoon. Myös ajaessa hevonen tuntui varsin hyvältä.

Koska Agatha oli kilpaillut ennen myyntiin tuloaan erittäin aktiivisesti valjakkoajossa, harkitsimme vakavasti tamman ostamista siitoskäyttöön. Ponitamma oli terve ja hyvä ajaa sekä käsitellä, juuri sopiva jalostustammaksi. Hetken pohdinnan jälkeen päädyimmekin tekemään kauppakirjat Agathasta. Koska emme olleet varautuneet todella ostavamme mitään hevosta tällä kertaa, traileria ei ollut mukana. Niinpä teimme Alegren ihmisten kanssa sopimuksen, että tamma toimitettaisi meille lähipäivinä.